tiistai 26. joulukuuta 2017

Uusi alku vol monta

Puolivuosittain on ihan hyvä tahti postailla, ei ehdi iskeä stressiä kirjoittamisesta tai kirjoittamisen aiheiden puutteesta. Eikä tarvitse sillä tavalla stressailla, että mahtaako kukaan tykätä lukemastaan, kun ainut kuka näitä lueskelee olen minä itse ja haikailen menneitä ja miten kaikki tuntui olevan muka niin paremmin.. Vai oliko sittenkään?

Jospa tänne meidän blogiin eksyisi joitain uusia lukijoita, niin siirretäänpäs meidän kuulumiset myös netin syövereihin. Olen siis Janniina, ainakin huhtikuuhun -18 asti lähihoitajaopiskelija. Ikää 24 vuotta, jos sillä nyt jotain merkitystä on. Majaillaan mieheni ja koirieni kanssa Heinolassa. Koiramaisten harrastusten lisäksi pelaan tällä hetkellä jalkapalloa HP-47:n naisissa kolmosdivarissa.


Koko tiimi syyskuussa -17 !

Cici on tänä vuonna täyttänyt täydet 10 vuotta! Joskus Cicin alkaessa sairastella enemmän todettiin, että jos Cici ikimaailmassa elää yli 10-vuotiaaksi niin se on jo hyvin tälle epäonnen koiruudelle. Nyt neiti on varsin touhukas veteraani, jonka elämä koostuu treeniliivin pohjalle jääneiden namien syömisestä, muiden koirien ärsyttämisestä ja nukkumisesta. Ja raivostuttavan usein se keksii typeriä tempauksiaan, jos ei ole saanut mielestään riittävää huomiota esim pissaa kylppärin oven eteen, jos sitä ei olla otettu vessaan mukaan jne. Tiedättehän, semmoista pientä kivaa, mikä saa rakastamaan pientä russelirouvaa ihan tosi paljon...

Varma pieni on taas ollut koko vuoden mielen päällä eikä niinkään positiivisissa merkeissä. Syys-lokakuun taitteessa muutettiin tien toiselle puolelle yksiöstä kolmioon, minkä jälkeen Varmassa on noussut esiin alusta-arkuutta aiempaa enemmän. Toki aiemmin sillä ei ole ollut näin pitkiä siirtymiä laminaattia, kuin nyt tässä asunnossa, mutta on se aiemmin sentään selvinnyt rappukäytävissä ihan normaalisti panikoimatta. Nyt se on matottomilla alueilla aivan paniikissa ja sutii vaan mennessään. Lisäksi ulkona se pöhisee aivan kaikelle, mitä se ei todellakaan ole aina tehnyt. Ihmisille, kiville, lumikasoille, ihan mille vaan, oikeastaan aina sillä ei taida oikein olla syytä, miksi olla epäluuloinen ja tuntosarvet ojossa. Käytin Varman marraskuun lopulla luustokuvauksessa, missä todettiin virallisestikin nikamapuutos, mistä tiedettiin jo lonkka- ja kyynärkuvausten yhteydessä otetuista selkäkuvista. Eli LTV4 tuomio, muuten selässä ei muutoksia. Eli kivutkaan ei selitä luuston osalta tätä oireilua ja sekoilujen syytä. Mitä luultavammin tämä ääniin ja pintoihin herkistyminen on keväällä tulleiden kohtausten kylkiäisiä. Seuraillaan seuraillaan..


Salpausselän kennelpiirin joukkuemestaruus -17 ja avoimen luokan voitto !

Jos jotain positiivista ollaan saatu aikasiksi, niin ilmottauduin vapaaehtoiseksi HPSK:n tokon piirinmestaruusjoukkueeseen avoimeen, koska yksi ykkönenhän meiltä vielä uupui. Vapaaehtoiseksi ilmoittautuessani en vielä tiennyt muuttavani juuri kyseisenä viikonloppuna, kun kisat olisivat, joten kyseinen viikonloppu meni hieman sekoillessa, kun tiesi kisoissa ollessa että pitäisi muuttaa. Lisäksi ennen kisoja hillitön jännittäminen siitä, että aloittaako Varma juoksunsa juuri kisaviikonloppuna, kun se oli niitä jo aikansa pihtaillut ja itse asiassa pihtailee edelleen.. Tulokset puhunee puolestaan eli AVO1 292,5p KP, TK2 ja sij 1! Tuomarina meillä oli Susanna Berghäll. Oli kyllä ihan mieletön fiilis päättää avoin luokka noihin kisoihin. Varma oli hieno ja eipä siinä paljoa jäänyt seliteltävää <3

Iva on saanut tässä rauhassa olla ja kehittyä. Alkuvuodesta olin heittänyt puolitosissani, että lokakuussa meidät nähtäisin agilityn russelimestaruuksissa lokakuussa, mutta se haave kaatui sitten ihan vaan treenin vähyyteen. Jäihän se kaivelemaan, ettei me sinne vielä ylletty, mutta järkevämpää on tehdä kunnon pohjat ja esteosaaminen hyväksi, ennen kuin lähdetään niitä kisoihin testaamaan. Ollaan käyty möllikisoissa, mutta viralliset jää odottamaan ensi vuoteen. Möllitilanteessa vielä ainakin A-esteen kontakti on vielä säpäleinä ja puomillakin on epävarmuutta. Iva myös ponnistaa kisoissa paaaaaljon korkeammalle ja kauempaa kuin treeneissä, mutta uskoisin sen olevan tapakysymys eikä niinkään pois opetettavissa. Ehkäpä ajan myötä sekin piirre hälvenee, kun tajuaa että pääsee kovempaa eteenpäin hypätessään oikein, kun se kerta myös sen oikean tavan halutessaan hallitsee.

Perustreeniä toukokuulta.. Ollaan sentään tuosta edetty !


Näyttelyihin eksyttiin vaan ihan lähelle. Kouvola kr:stä NUO ERI1 SA ja Heinola kr:stä NUO EH. Muutoin en ole saanut aikaisiksi. Kävi Iva myös kokeilemassa kasvattajan matkassa Viron maita, mutta sieltä ei tullut muuta kuin kehotus harjoitella lisää ja kokemusta. Neitiä oli kuulemma kiinnostanut lähinnä se, mitä maasta löytyy, niin ei ollut ihan parhaita puoliaan esitellyt. Tokoa ja rallytokoa ollaan tehty niin porukassa kuin itsekseen ja eteenpäin mennään. Iso ongelma on keskittymisen herkkä herpaantuminen muiden läsnäollessa. Iva rakastaa isolla R-kirjaimella ihan kaikkia maailmassa ja sille on äärimmäisen raskas harjoitus, jossa pitää keskittyä tekemiseen, kun paikalla on paljon ystäviä. Pari paikalla makuuta ollaan tehty porukassa ja se on kuulkaa vaikeeta. Kehitystä tapahtuu silläkin saralla..

Ja syykin sille, miksi yritän taas kerran aktivoitua, löytyy.. Se on pieni ja suloinen. Neljä tassua ja häntä. Tulevaisuudessa pystyt korvat ja nostaa jalkaakin, jollei isosiskonsa ihan tosi pahasti pistä kampoihin... Lyhytkarvainen, brindle-väritykseltään. Kotiutuu 30.12., jonka jälkeen hän ehkä esittäytyy !

maanantai 5. kesäkuuta 2017

Oispa kiva katkeroitua

Tämän vuoden piti olla se meidän vuosi. Vitsillä oli heitetty pk-uran alussa, että vuonna 2017 me ollaan pk-sm:ssä kisaamassa. Meidän piti olla agilityn sm:ssä kisaamassa. Meidän vuosi...

Syksyllä aloitetut laukaussiedätystreenit alkoi lupaavasti, koko ajan edettiin ja koirasta tuli rennompi paukut kuullessaan. Ajatus oli, että keväällä kenttien sulaessa on hyvä jatkaa operaation parissa ja kesällä sitten päästäisiin testaamaan laukausten sietoa kilpailutilanteessa.

Syksyllä aloitettiin myös uudenlainen lähestymistapa agilityyn. Koiralle sopivan ohjaustyylin hakeminen, jossa koiralle rakennetaan ohjauksilla ponnistuspaikat, jolloin koiralle ei jää muuta tehtävää kuin seurata ohjausta. Sillä se ei oikein niitä ponnistuspaikkoja koskaan oppinut itse hakemaan, jolloin rimat lenteli ihan miten sattuu etenkin kun rimojen ylhäällä pidosta ei oltu koiran ollessa nuori, niin pidetty tarpeeksi huolta. Treenit näytti jo hyvältä, keväällä sitten kisaamaan urakalla ja testaamaan, miltä näyttää.

Kunnes koitti 25.2.2017. Herään koiran ulosteen hajuun ja siihen, kun Varma vetää etupäällään itseään kohti mattoa lattiaa myöten. Takapää ei pitänyt alla ja kun pääsin Varman viereen, käänsin sen kyljelleen, jolloin se kramppasi siinä. En tiedä kauan, mutta aika tuntui pitkältä ja tuskaiselta. Kohtauksen jälkeen Varma hetken läähätteli, mutta oli sen jälkeen täysin oma itsensä. Vein sen silti käymään eläinlääkärin vastaanotolla, jossa todettiin ettei ole järkeä alkaa viikonloppuna mitään tutkimuksia tekemään, kun oireet on selvät. Epilepsia.

Päätin, etten anna yhden kohtauksen vaikuttaa meidän elämään, koska välttämättä kohtauksia ei tulisi lisää ja tämä jäisi Varman elämän ainoaksi, ensimmäiseksi ja viimeiseksi kohtaukseksi. Käytin Varman kuitenkin oman mielenrauhan saamiseksi verikokeissa ja muutenkin eläinlääkärin tarkastettavana. Toteamus oli sama kuin päivystävällä eläinlääkärillä, oireiden mukaan epilepsia olisi järkevin selitys kohtaukselle. Verikokeissa ei löytynyt muuta poikkeavaa kuin hieman koholla oleva kilpirauhasarvo. Siitä kuitenkaan eläinlääkäri ei ollut huolissaan ja totesikin, että voidaan elellä rauhassa, että otetaan kuitenkin myöhemmin kontrolliveret esim. kesällä.

Pahin pelkoni kävi toteen. 13.4.2017 Varma sai kohtauksen numero kaksi, joka on nyt tähän mennessä se viimeisin kohtaus. Edellisenä päivänä oltiin treenailtu agilitya ja tokoa, jolloin ylläripylläri, belgin kierrokset olivat katossa. Varma oli sängyn alla, kuten usein muulloinkin, mutta yhtäkkiä se alkoi kopistella lattiaa ja sänkyä vuoronperään. Arvasihan sen heti, että mikä oli meneillään. Samalla hetkellä tein päätöksen lopettaa kaikki lajit, jotka turhaan nostaa kierroksia. Pk-lajeja oltaisiin muuten voitu tehdä, mutta laukauksiin siedätyksen unohdin saman tien. Agilityn unohdin myös saman tien, koska se nostaa kierroksia ihan urakalla joka kerta. Jäljelle jäikin sitten toko ja fh-jälki, koska peltojäljellä ei tarvitse huolehtia laukauksista.

Ja kyllä vaan, minua motivoi harrastaa lajeja, joissa on edes teoreettinen mahdollisuus päästä kilpailemaan. Omaksi iloksi ollaan etsitty esineitä, mutta hakumetsään en ole itseäni saanut raahattua, vaikka mieli on tehnyt. Mulla on hieman katkera olo tästä vuodesta tai siitä, ettei se mennyt kuin olin suunnitellut. Enkä halua mennä parkumaan omaa surkeuttani ja itsesääliäni hakumetsään. Olen kateellinen niille, joilla on pk-koira, jonka kanssa voi harrastaa kilpailuihin tähdäten. Minulla oli, mutta ei ole enää.

Rakastan Varman kanssa tekemistä. Se on tällä hetkellä koira parhaassa iässä, nuoruuden hössötys on jäänyt pois treenikentällä, se keskittyy ja on täysillä mukana tekemisessään. Se yrittää viimeiseen asti ja jollei se ymmärrä, se yrittää jotain muuta. Välillä se on ihan puupää, kun sille yrittää opettaa uusia juttuja, mutta kyllä se yrittää. Ja sitten kun se hoksaa, se loistaa. Siitä loistaa into ja halu tehdä töitä mulle, olla hieno. Varma täyttää loistavasti paikkansa palveluskoirana, parempaa on vaikea toivoa.

Vaikka tämä koko teksti on pelkkää itsesäälissä rypemistä ja ahdistuksen purkua, niin olen oppinut paljon. Olen oppinut nauttimaan jokaisesta treenikerrasta, vaikka ne ei olisivatkaan ne täydellisesti onnistuneet treenit. Olen oppinut nauttimaan uuden opettamisesta entisestään. Olen oppinut suunnittelemaan laadukkaampia treenejä kaikille koirilleni, niin lajissa kuin lajissa. Tehdään täysillä nyt, kun se on vielä mahdollista.

"Vielä kun mahdollista..." Ajatus, joka on Varman kanssa ollut useampaan otteeseen. Halusin itsekkäistä syistä kokeeseen, kun siihen avautui äkkilähtönä paikka. Pari päivää ennen koetta sain tietää kokeessa olevan tilaa ja pian löysinkin itseni kyselemästä siiihen paikkaa. Koska halusin mennä nauttimaan tämän pienen paimeneni kanssa yhdessä tekemisestä, testaamaan osaamistamme, näyttämään mitä osaamme. Hymyssä suin, koska "tulin voittamaan enkä anna minkään seistä tiellä", niinkuin Cheekin biisi raikasi ajomatkalla koepaikalle. Ei me luovuteta. Painetaan niin pitkään yhdessä duunia kuin mahdollista rajoitteiden sallimissa rajoissa ja fiilistellään.

Enkä ole ikinä ollut noin hyvillä mielin kokeessa. Hymyilin, olin Varman kanssa omassa kuplassa. Varma teki elämänsä parhaan koeseuruun, mihin varmasti vaikutti myös mun fiilis. Mulla oli kivaa ja kuten koepaikalla heitinkin, niin nyt Varma voi kuolla tyytyväisenä tähän kokeeseen. Varmahan ei mistään kokeesta ymmärrä, mutta niin... Minä olen iloinen, että mentiin sinne. Muisto tuosta kokeesta on ihan mielettömän hyvä, nostaa hymyn huulille joka kerta. Ei jää hampaan koloon mitään, jos jotain nyt sattuukin. Nyt voidaan mennä päivä kerrallaan nauttia ja fiilistellä yhteisestä ajasta, josta ei tiedä, onko sitä vähän vai paljon.


Olen todella kiitollinen siitä, että olen saanut opettajakseni pk-uralle tuollaisen koiran kuin Varma. Ja agilityyn nopean koiran ohjaukseen. Ja tokossa etenemiseen. Kohtalon Iva jatkaa agilityssa mun treenikoirana ja huomaan jo nyt, kuinka paljon olen itse kehittynyt. Kiitos Varman. Tokossa Varma jatkaa niin kauan kuin voi ja pk-puolelle tulee laumaan vahvistus tulevaisuudessa. En osaa sanoa, että milloin, mutta tulossa on. Hyviä juttuja odottaa mielellään. Nyt me fiilistellään elämää tällä laumalla ja näillä olosuhteilla, mitä nyt on. Ja se riittää. Kaikella on tarkoituksensa etc ja muita kivoja kliseitä tähän loppuun. Saatte kuvitella niitä itse. Suorittakaa.