keskiviikko 21. joulukuuta 2016

Pakko päästä kirjoittamaan

Vuosi sitten näihin samoihin aikoihin tiedostin vahvasti sen, että enää pari viikkoa armon aikaa. Armon aikaa sille, että saisin hyvästellä yhden hyvin isoksi osaksi elämääni muodostuneen osasen elämästäni ja toivottaa parempaa elämää jonkun muun luona, jonkun joka pystyisi paremmin vastaamaan tämän pienen osasen erityistarpeisiin. Miettien, että olenko tehnyt ihan todella järkevän ratkaisun, voisiko ratkaisuni vielä peruuttaa. Voisinko katua tätä päätöstä myöhemmin, tekisinkö elämäni virheen?

Kun vuosi on kulunut, voin rehellisesti todeta, ettei kaduta yhtään. Vimmasta luopuminen oli tähän hetkisistä elämäni ratkaisuista yksi suurimpia ja raskaimpia. Mutta silti vuosi takaperin mietitytti monet kysymykset: Mitä mahtavat muut ajatella, kun luovun koirasta? Pitävätkö he epäonnistuneena? Koenko itseni epäonnistuneeksi, miksi en pystynyt tarjoamaan tuolle pienelle pelkäävälle raasulle parempaa? Voinko hyväksyä sen, että joku muu mahdollisesti voisi? Helpottuisiko elämäni Vimman lähdön jälkeen? Saisinko olla huojentunut, jos helpottuisi? Voinko ottaa toista koiraa, kuinka pian, etteivät ihmiset luule minun vaihtavan koiria kuin sukkia?

Välillä Vimma tulee mieleeni. Etenkin kun huomaa Vimman sisarusten kuvia jostain tai lukee niiden kuulumisia. Tulee mietittyä, että mitäpä JOS Vimma olisikin vielä minulla niin millaista elämä mahtaisi olla. Mutta se ajatus tulee ja menee, sillä muistan edelleen sen stressin, ne itketyt tunnit Vimman takia, ne hetket kun pentu romahtaa eikä pysty toimia, koska sitä vaan pelottaa niin paljon kun ympärillä on paljon väkeä. Siitä piti tulla mun tuleva harrastuskoira, siitä piti tulla mun toinen varjo Varman rinnalle. Mutta kun pentu pelkäsi niin paljon omaa varjoansakin, niin miten se olisi pystynyt seurata minua etenkin kun minun huomio jakautui jo valmiiksi kahdelle koiralle, jotka olivat jo talossa. Sen on nyt parempi, Vimma saa olla ainoana koirana laumassa, se saa täyden huomion ja tuen joka hetki. Vimman kuntoutuminen sosiaalisemmaksi ja elämää kestävämmäksi koiraksi on paljon todennäköisempää huomion keskipisteenä kuin yhtenä laumassa, jossa se omilla erityistarpeillaan aiheutti myös muille laumassa olijoille ahdistusta. Niin koirille kuin ihmisillekin. Näin on parempi.

--------------------------------------------------

11.7.2016, Iva, Cici & Varma

Miksikö kirjoittelen tänään? Rehellisesti ihan vaan siksi, että minun pitäisi siivota ja tehdä viimeisiä koulutehtäviä tälle vuodelle ja yritin keksiä jotain, millä vältellä moisia velvollisuuksia. Netflixiä en enää jaksa katsoa ja uusi pleikkaripeli ei etene, vaikka laitoin tason helpoimmalle. Palaa käpy. Koiratkin ovat jo saaneet iltaruuan ja ne ovat käpertyneet omiin koloihinsa yöpuulle, joten niidenkään kanssa ei voi enää touhuta. Ja suurimpana innoittajana on tällä hetkellä kuuntelussa oleva Cheekin elämästä kertova äänikirja, joka muistutti siitä, että on ihan kivaa raapustella ajatuksiaan johonkin. Pitkään tämä ciicca.blogspot on toiminut mun koiratreenipäivyrinä, johon olen raapustellut, mitä mieleen on juolahtanut koirien tiimoilta. Nyt tuli hirmuinen kaipuu takaisin kirjoittamisen pariin. En lupaile yhtään, että tätä kestäisi yhtä kirjoitusta enempää, mutta heittäkää kommenttia, jos olette kaivanneet minun raapustelujani edes pikkiriikkisen tässä vuoden aikana, mitä ollaan elelty hiljaiseloa.

Vuodessa on tapahtunut taas paljon. Tuloksellisesti ei juuri mitään, Varma nousi kolmosiin heti tammikuussa, vaikka tarkoituksena oli lähinnä mennä tarkistamaan tasoa. Ja sen jälkeen agility on tuntunut takkuavan oikein urakalla, kolmosissa meillä ei ole vielä mitään jakoa, joten nyt ollaan vaan treenailtu. Heinäkuussa käytiin yhdessä hakukokeessa toteamassa, että Varma on laukausaltis eli tottiksien jälkeen saatiin lämmintä kättä. Ja minulta vuolaita kyyneliä ja toivottomuutta, tässäkö tämä nyt oli. Meidän pk-ura tyssäisi laukauksiin, vaikka olin jo salaa mielessäni haaveillut vuoden 2017 sm-kisoista. Ja uudesta aluevaltauksesta jäljen puolella. Motivaatio koko lajia kohtaan romahti pariksi kuukaudeksi täysin nollaan ja ajattelin jo luovuttavani.

Ei me olla kyllä mitään luovutettu oikeasti. Tai useasti on käynyt mielessä, että Varman kanssa lopettaisi agilityn, kun rimat senkun sinkoilee, en osaa ohjata tuota koiraa neljän yhteisen agilityvuoden jälkeenkään. Lopetettaisiin pk-lajit, koska laukauksiin siedättäminen on pitkä prosessi eikä silti ole varmuutta, että Varma olisi koekuntoinen koskaan. Luovutettaisiin tokon valioitumishaaveet, koska Varma kiihtyy helposti, keskittyminen katoaa ja se suorittaa kentällä ihan mitä sattuu ja millä tahansa laadulla. Treenaillaan kaikkea vaan omaksi huviksi ja luovutetaan tavoitteellisuuden suhteen, onhan tuo saavuttanut jo neljässä vuodessa enemmän kuin monet koirista koskaan.

Onneksi on tukijoukot. On koira-akat, jotka päivystää messengerin päässä ja vastailee typerimpiinkin pohdintoihin yhtä järkevästi kuin itse. On treenikaverit, jotka tsemppaa ja kannustaa sekä tarvittaessa aukoo päätä, jos sekoilee tarpeeksi. On agilitykoutsi, joka näkee meidän vahvuudet ja heikkoudet ja tukee omien vahvuuksien löytämisessä ja käyttämisessä. Tärkeimpänä on setämies ("poikkis"), joka kuuntelee ja palauttaa maanpinnalle, kun alan käydä ylikierroksilla ylianalysointieni kanssa. Pohtii mun kanssa ja rohkaisee mua jatkamaan.

11.7.2016: 4-vuotias Varma


26.7.2016: 9-vuotias Cici

Kyllä mä oon oppinu paljon asioita tässä vuosien varrella. Ja tiedän nyt Vimmankin kohdalla tehneeni kaikkeni, sen kaiken, mitä sillä hetkellä osasin ja tiesin. Vimma tulee mun ajatuksiin aina epävarmoina hetkinä, kun en luota itseeni koiran ohjaajana, omistajana, kouluttajana. Se on ruumiillistuma mun epäonnistumisista ja se kalvaa mun mieltä edelleen. Vaikka tiedostan, että osaan ja pystyn ja kykenen mihin vaan, jos itse haluan. Ainut, mikä mua rajoittaa on mun mieli.

Menipäs tähän väliin syvälliseksi, mutta tosiaan, huhtikuussa laumaan liittyi "ei-enää-ikinä-minulle-russelia"-Iva eli virallisemmin jackrussellinterrieri Mustantuiskun Diiva Daami, joka on sijoituksessa Tarjalta. Hän on kuin unelma, jota en tiennyt minulla koskaan olleenkaan. Iva on russeli, jollaisen kuvittelin saavani jo Ciciä ottaessa, mutta Cici päättikin olla todellinen persoona ja muistuttaa vuosi vuodelta enemmän kissaa kuin koiraa. Iva on tällä hetkellä teknisesti taitavampi agilityssa kuin Varma, Iva on hyvin innokas tekemään ihan kaikkea, ihan milloin vaan, ihan missä vaan, ihan kenen kanssa vaan ja ihan täysillä. Iva on sellainen koira, jollainen jokaisen koiria rakastavan pitäisi saada itselleen edes kerran elämässään. Iva on mahtava ja odotan mielenkiinnolla, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Joskus nopeasti tehdyt päätökset voivat olla niitä parhaimpia.


Se on Iva se !


23.10.2016 Lahti EPN tuomarina Matti Luoso, Mustantuiskun Diiva Daami VSP-pentu!

Ja jotta tämä postaus ei menisi yhtään pidemmäksi ja sekavammaksi, niin päätän sen tähän. Lauman maantieteellinen sijainti nykyään on Heinolassa. Seura, jossa pääasiallisesti vaikutetaan on Heinolan Palvelus- ja seurakoira ry. Lisäksi ollaan jäseninä Lahden Käyttökoirissa. Muutettiin elokuussa, kun vaihdoin taas vaihteeksi koulua. Tällä kertaa ajattelin käydä kouluni loppuun ja valmistua lähihoitajaksi keväällä 2018. Tosin pidätän oikeudet muutoksiin, sillä mistä sitä tietää mihin elämä vie. Enpä olisi uskonut koskaan asuvani Heinolassa vuonna 2016 onnellisempana kuin koskaan kahden jackrussellinterrierin ja yhden tervuerenin kanssa käyden hoitsukoulua Lahdessa. En todellakaan, mutta täällä sitä ollaan eikä haittaa yhtään!

2 kommenttia:

  1. Toi setämies kyllä kuulostaa aivan fantastiselta nuorelta mieheltä. Onneksi olkoon 👍

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hän on ikänsä puolesta virallisesti keski-ikäistyvä tai keski-ikäinen, mutta väittää kovasti olevansa nuori mies. Onneksi minä olen muistuttamassa asiasta, jotta hänen todellisuudentajunsa ei katoaisi ;) Mutta setämies on kieltämättä tosi ihQ <3

      Poista