perjantai 20. helmikuuta 2015

Perusteet haltuun, jonka jälkeen kohti huippua !

Pienen pienet aivonystyräni ovat tehneet hurjasti töitä pohtiessaan, missä kaikkialla mättää, miksi mättää, missä me ollaan jo hyviä, missä voitaisiin parantaa ja sitä rataa! Koska kisakentät houkuttelee ihan hirmuisen paljon ja sinne on myöskin tähtäys, niin harjoitukset etenevät kohti niitä jatkuvasti. Se, että millä tahdilla onkin eri asia. Kuten jo varmasti on ilmennyt, niin kisaamaan lähdettiin aivan liian aikaisin niin lajissa kuin lajissa. Agissa oltiin juuri saatu vasta esteosaaminen kuosiin niin oltiin kisakentillä, BH-kokeeseen olin vain päättänyt mennä syksyllä 2014 olkoon koira missä vaiheessa tahansa, kyllähän se sen läpäisee sekä TK1 tuli vain siinä ohessa. Missä meni pieleen?



Perusteiden rakentaminen on jäänyt huteraksi. Ollaan toki käyty vaikkapa agin osalta kaikki esteet läpi, teoriassa Varma osaa kaiken näköisien ohjauskuvioiden lukemisen, se on estehakuinen ja nopea koira. Tokossa ollaan tehty pohjia kohti EVL:ää ja tottiksessakin ollaan lähdetty rakentamaan elementtejä kohti koetta. Haussa se osaa etsiä ukon ja toimia siellä, ilmaisunkin kentällä sekä esineissä löytää kyllä esineen, mutta millä varmuudella.. Kaikkea ollaan tehty vähän sinne päin fiilistellen ja koko ajan kilpailut mielessä tehden. Miksi ne kilpailut ovat se suurin päämäärä, koska matkalle mahtuu paljon treenitunteja, jolloin tulisi rakentaa varmuutta sekä koiralle että ohjaajalle.

Kuten kliseisestikin voisi sanoa, niin eihän taloakaan voida lähteä rakentamaan ilman kunnollista perustusten valamista eikä pitäisi lähteä kyllä koiraakaan kouluttamaan. Mitä tehdä koiralla, joka osaa teknisesti kaikki EVL:n temput treeneissä, mutta kisoissa uupuu varmuus ja suorituksissa koira ottaa painetta ohjaajastaan tekemättä yhtään mitään? Kenelle se on miellyttävää kilpailemista? Itselleni ainakin ihannekoirakko näyttää siltä, että he ovat kehässä tekemässä yhdessä duunia, iloisella ilmeellä ja varman oloisesti. Virheillä ei tässä kohdin ole niinkään merkitystä, sillä koirakon suhde on sen tärkein!



Miksi ihmeessä raahaudun sinne koulutuskentälle kerrasta toiseen? Miksi teen ihan turhaa duunia ja liian vaikeita asioita, jos perusteissakin on aukkoja?

Hyvä esimerkki oli tänään, kun kävin antamassa näytöt uutta Varman agilityryhmää varten. Kysymys kuului, että osaako Varma kepit. Vastasin tietysti, että osaa. Noh, tarkentavana kysymyksenä kuuluikin, että osaako koira hakea kepit avokulmasta 10m päästä.. Nyt jouduinkin jo pyörittelemään päätä. Samaten peruskäännös, luulin että osataan, mutta faktahan onkin se, että V lentää hypyillä aivan törkeän pitkälle, mikä tarkoittaa ettei se hallitse niitä kunnolla. Kontakteilla se hiipii, joten eihän se osaa niitäkään siis 100%, vaikka osaakin hakeutua onoffille.. Mitä me ollaan sitten muka siellä hallilla tehty, jos tämmöiset pikkujutut ovat totaalisen vaiheessa? No rataarataarataa, koska pakko päästä kisoihin. Toki rataharjoittelukin on ehdottoman tärkeää, mutta mitä iloa on lähteä kisoihin, jollei voi olla varma mihin suuntaan koira laskeutuu hypyltä, jos ohjaan sen tietyllä tavalla tai en voi rennosti ohjata koiraa kontakteilla, koska joudun odotella sen hiiviskelyä puomilla. No ei mitään, vaikkakin sunnuntain kisat oli itselle myöskin eräänlainen herätys siihen, että me osataan jos halutaan. Eli nyt paluuta ns. taaksepäin ja perusteiden korjaustalkoisiin !

Tottiksessa lokakuussa starttasikin ihan uusi ulottuvuus Kantoluodon treenien myötä ja sillä tiellä jatketaan. Miksi mennä keskeneräisellä koiralla kokeeseen, joka vaatii hyvään suoritukseen vielä paljon apuja, kun itse kokeessa koiralla ei ole muuta kuin ohjaajansa tukena. Jos koira ei osaa harjoituksissa tehdä kaaviota ilman palloa kainalossa/liinaa kaulassa tms, niin eihän se herran tähden voi osata tehdä sitä kokeessakaan paineen alla. Kunnes pääsemme tähän ihannetilaan harjoituksissa, niin me fiilistellään treeneissä onnistuneita suorituksia haastaen koiraa koko ajan parempaan ja parempaan. Matka määränpäähän tulee olemaan varmasti palkitseva!

Cici tietää, että heikoille jäille ei kannata mennä, se ei kanna pitkälle ja saattaa molskahtaa hyytävään veteen :s

Vaikka hirveästi tässä kritisoinkin omaa tekemistäni, niin ei, en ole vetämässä ranteita auki koiran koulutuksen kanssa, päinvastoin ! Nää on ollu isoja hoksauksia mun pieneen päähän. Luovuttamalla heti kättelyssä ei saada mitään aikaan, ilman perusteiden huolellista rakennusta keikutaan aika hataralla pohjalla ja pelkät kisat mielessä treenaaminen ei kannata, sillä treeneistä tulee nauttia täysillä. Ei se koira halua kilpailemaan, vaan pitää hauskaa ohjaajan kanssa ja tehdä duunia just sun kanssa. Parasta, eikös vain?

Ps. Neiti jackrussell aloittaa pohdintojen seurauksena taas kertaalleen noutoprojektin, saas nähdä seuraako tästä oppimista ainakin ohjaajalle?
Pps. 19.2.2015 syntyi uusi laumamme jäsen sekä 5 sisarustaan Energetic-Action's porukan jatkoksi! Nyt asian voi virallistaa, sillä narttuja syntyi kolme ja joku pienistä marsuista tulee luokseni sijoitukseen, en malta odottaa !

sunnuntai 15. helmikuuta 2015

Luovuttaminen ei ole mun vaihtoehdoissa


Nää radat merkitsee mulle tietynlaista käännekohtaa. Kohtaa, jolloin päätin lopettaa jahkailun ja jossittelun, että entäs jos me ei osata tai pystytäkään. No ei voi pystyä, jollei edes yritä ! Yritin ja uskalsin ohjata, menin mukavuusrajojen ulkopuolelle ja me oltiin hyviä, me oltiin koirakko, me tehtiin yhdessä duunia! Vielä se ei riittänyt ulkopuolisille näkyviin tuloksiin, mutta nää radat oli tärkeitä. Toisen radan jälkeen itku ei ollut kaukana, koska mulla on maailman paras kisakaveri, joka tekee mun kanssa töitä täysillä ja on ihan liekeissä. Mun täytyy antaa itsestäni saman verran, niin me ollaan koirakko isolla K:lla. Varman kanssa agility on <3