keskiviikko 3. tammikuuta 2018

Pientä unelmapohdintaa

Pohdin pienessä päässäni, että tehdäkkö tälle vuodelle jotkut tavoitteet vaiko eikö. Taidan kallistua, että en. Siis tavoitteita tälle kaudelle on, mutta en halua listata niitä to do -listaksi. Liikaa itselle aiheutettuja paineita, liikaa harmia, jos ne eivät jostain syystä toteudukkaan. Olen surkutellut itsekseni ja kavereilleni sitä, kuinka vuoden 2017 piti olla se mun THE koiraharrastusvuosi. Oli kaikenlaisia haaveita ja ajatuksia, mitä pitäisi saada aikaan. Ja kun ne kaatusivat Varman sairastumisen myötä, niin katosi täysin motivaatio. Sain toki jotain harrasteltua ja Ivaa vietyä eteenpäin agilityn osalta, mutta palo puuttui.

Käytinkin aiemmin koiraharrastamiseen käytetyn energian aika pitkälti jalkapalloon. Kisamatkat vaihtuivat pelireissuihin ja koiratreenit pallotreeniin. Enkä sano, että se olisi yhtään huono juttu. Sain kokea ehkä antoisimman vuoden jalkapallon parissa, mitä olen koskaan saanut. Meidän joukkueella on törkeän hyvä yhteishenki ja aina on kivaa pelaajista valmentajiin ja huoltojoukkoihin asti ulottaen. Ja oli ilo huomata, että vaikka välissä oli viiden vuoden tauko, niin nopeasti ne junnuna opetellut taidot ja pelisilmä oli kehittynyt, vaikken pelin parissa ollutkaan vuosiin. Tämän vuoden haasteena onkin pohtia, että miten aion yhdistää nämä kaksi maailmaa. Ja tähän komboon vielä muu elämä. Voisko joku keksiä mulle muutaman lisätunnin, tai paremminkin lisäpäivän, viikkoon ja opettaa parempaa ajanhallintaa?

Nyt tämä palo ja motivaatio myös koiraharrastamiseen on palannut oikein rymisten! On katsottuna seminaaria, kisadebyyttejä on pohdittu, uusia liikkeitä opetellaan ja pohditaan urakalla, miten vanhoja kompastuskiviä saataisiin selätettyä. Pohdittu omia käytösmalleja ja mitä niissä on parannettavaa. Henkinen puoli on kilpailemisessa isossa roolissa ja olen lueskellut siitä. Ja kuten paljon lukemani Hidasta Elämää -sivuston artikkelissakin todetaan, niin "unelman saavuttaminen edellyttää päätöksen saaavuttaa unelma".

Pidemmän ajanjakson unelmia olisi päästä kilpailemaan sm-tasolla agilityssa ja pk-puolella. Tiedostan, että näihin on vielä pitkän pitkä matka, mutta välitavoitteita löytyy paljon, mutta niille ei varsinaisia aikarajoitteita ole. Ne saavutetaan, kun aika on kuhan vaan treenataan ja harjoitellaan. Olen opetellut enenevissä määrin pilkkomaan näitä isoja unelmia pienempiin palasiin ja askel askeleelta olen taas lähempänä näitä isoja unelmia. Välillä tulee takapakkia, koira sairastuu, käytetyt treenimetodit eivät tuotakaan haluttua tulosta, on hypitty välivaiheiden yli ja mitä ikinä. Näistä kuitenkin voi ottaa opiksi ja kasvaa.

Pk-puolen unelmaan "jouduin" etsimään nopeammalla syklillä harrastuskaverin kuin olin itse ajatellut ja suunnitellut. Missään vaiheessa en ole haaveillut neljän koiran laumasta, kolme koiraa on ollut maksimi, mutta mutta... Palo päästä takaisin pk-puolelle treenaamaan, kilpailemaan ja haastamaan itseäni oli suuri. Toki olisin voinut odottaa luonnollista poistumaa laumani osalta, mutta Cicikään ei ole vasta kuin 10-vuotias, joten se voi elää vielä vuosia ja Varman tilanne on saatu suht stabiiliksi mattoja lisäämällä ja muutenkin vähentämällä erinäisiä stressitekijöitä eli voi olla että kolme koiraa mulla olisi ollut vielä viisikin vuotta ja tämän ajan olisin odotellut sitä, että olisi sopiva aika ottaa pk-koira.

Päätin tarttua tilaisuuteen mieheni kanssa neuvoteltuani ja laittaa mielenkiintoisesta yhdistelmästä kyselyä. Koska se oli jäänyt takaraivoon kytemään, enkä olisi voinut antaa itselleni anteeksi, jos en olisi edes kysynyt. Ja niin sitä lähdettiin kaverin kanssa ajelemaan kohti Pohjanmaata päiväreissulle 10.12.-17 katsomaan neliviikkoisia holskupentuja. Emä miellytti ja ulkomaisesta isästä nähdyt videot ja kasvattajan kertomukset kyseisestä koirasta. Ajatuksemme kohtasivat ja päädyimme yhteistuumin, että uros pentueesta muuttaa meidän lauman jatkoksi.

Ja kyseinen raitapaitapoika haettiin kotiin 30.12.-17! Kyseessä on Drak'era Caamos, Aimo näin tuttavallisemmin. Tämän lyhyen ajan tuttavuuden pohjalta sanoisin, että jätkä on aika peloton ja ennakkoluuloton. Tutustuu uteliaasti uusiin juttuihin. Saalisviettinen ja taistelutahtoinen. Täysin hullaantunut Ivaan, mutta sitä en ihmettele, koska onhan Iva valloittava, vaikka itse sanonkin. Varsin kova käyttämään ääntään ja hampaitaan, mutta vaihtaa mielellään hampaiden käytön kohteensa kielletyistä sallittuihin. Tunnistaa jo nimensä ja on ehtinyt tutustua perus arkijuttuihin, autolla matkustamiseen, hissillä kulkemiseen, ohi kulkeviin autoihin, pieniin yksinoloihin jne. Ja käytiin me tänään hallillakin pyörähtämässä ja katsomassa millaista siellä on, kun olin ottanut yksityisvuoron. Aimo hakee jo kivasti kontaktia ja mun seuraan. Tärkeintä olisi saada nyt hyvä suhde luotua ja siinä ohessa viedään harrastustavoitteita pikku hiljaa eteenpäin.


Aimo tasan 7vkoa ! Kuvasta kiitos Maricalle :)

Nyt kun on ollut jo useampi harrastuskoira, niin osaa antaa arvoa hyvin tehdyille pohjille. Varman kanssa mentiin kiireellä ja hirmuisella innolla ja tunnemyrskyllä kisoihin. Paljon olisi voinut tehdä toisin ja luoda parempia pohjia erinäisille asioille lajissa kuin lajissa. Ivan kanssa on päässyt agilityn osalta näkemään jo tuloksia ja eroja sen suhteen, että mitä on touhuta vähän sinne päin tehtyjen pohjien ja ajatuksella tehtyjen pohjien suhteen. Varma irtosi kyllä komeesti ja meni kovaa, mutta sen ohjautuvuus oli mitä oli. Iva näiden edellä mainittujen ominaisuuksien lisäksi myös on oikeasti ohjattavissa. Ja toivon et tää kombo kantaa mahdollisimman pitkälle! Joten Aimon suhteen sama homma pk-puolella. Hyvä suhde on kaiken perusta, joten sitä rakennetaan huolella. Pikku hiljaa luopumisia, keskittymistä, hyvää tunnetilaa, tekniikkaa... Mulla on vahva visio ja tunne tän "harrastuskoiraprojektin" suhteen!

tiistai 26. joulukuuta 2017

Uusi alku vol monta

Puolivuosittain on ihan hyvä tahti postailla, ei ehdi iskeä stressiä kirjoittamisesta tai kirjoittamisen aiheiden puutteesta. Eikä tarvitse sillä tavalla stressailla, että mahtaako kukaan tykätä lukemastaan, kun ainut kuka näitä lueskelee olen minä itse ja haikailen menneitä ja miten kaikki tuntui olevan muka niin paremmin.. Vai oliko sittenkään?

Jospa tänne meidän blogiin eksyisi joitain uusia lukijoita, niin siirretäänpäs meidän kuulumiset myös netin syövereihin. Olen siis Janniina, ainakin huhtikuuhun -18 asti lähihoitajaopiskelija. Ikää 24 vuotta, jos sillä nyt jotain merkitystä on. Majaillaan mieheni ja koirieni kanssa Heinolassa. Koiramaisten harrastusten lisäksi pelaan tällä hetkellä jalkapalloa HP-47:n naisissa kolmosdivarissa.


Koko tiimi syyskuussa -17 !

Cici on tänä vuonna täyttänyt täydet 10 vuotta! Joskus Cicin alkaessa sairastella enemmän todettiin, että jos Cici ikimaailmassa elää yli 10-vuotiaaksi niin se on jo hyvin tälle epäonnen koiruudelle. Nyt neiti on varsin touhukas veteraani, jonka elämä koostuu treeniliivin pohjalle jääneiden namien syömisestä, muiden koirien ärsyttämisestä ja nukkumisesta. Ja raivostuttavan usein se keksii typeriä tempauksiaan, jos ei ole saanut mielestään riittävää huomiota esim pissaa kylppärin oven eteen, jos sitä ei olla otettu vessaan mukaan jne. Tiedättehän, semmoista pientä kivaa, mikä saa rakastamaan pientä russelirouvaa ihan tosi paljon...

Varma pieni on taas ollut koko vuoden mielen päällä eikä niinkään positiivisissa merkeissä. Syys-lokakuun taitteessa muutettiin tien toiselle puolelle yksiöstä kolmioon, minkä jälkeen Varmassa on noussut esiin alusta-arkuutta aiempaa enemmän. Toki aiemmin sillä ei ole ollut näin pitkiä siirtymiä laminaattia, kuin nyt tässä asunnossa, mutta on se aiemmin sentään selvinnyt rappukäytävissä ihan normaalisti panikoimatta. Nyt se on matottomilla alueilla aivan paniikissa ja sutii vaan mennessään. Lisäksi ulkona se pöhisee aivan kaikelle, mitä se ei todellakaan ole aina tehnyt. Ihmisille, kiville, lumikasoille, ihan mille vaan, oikeastaan aina sillä ei taida oikein olla syytä, miksi olla epäluuloinen ja tuntosarvet ojossa. Käytin Varman marraskuun lopulla luustokuvauksessa, missä todettiin virallisestikin nikamapuutos, mistä tiedettiin jo lonkka- ja kyynärkuvausten yhteydessä otetuista selkäkuvista. Eli LTV4 tuomio, muuten selässä ei muutoksia. Eli kivutkaan ei selitä luuston osalta tätä oireilua ja sekoilujen syytä. Mitä luultavammin tämä ääniin ja pintoihin herkistyminen on keväällä tulleiden kohtausten kylkiäisiä. Seuraillaan seuraillaan..


Salpausselän kennelpiirin joukkuemestaruus -17 ja avoimen luokan voitto !

Jos jotain positiivista ollaan saatu aikasiksi, niin ilmottauduin vapaaehtoiseksi HPSK:n tokon piirinmestaruusjoukkueeseen avoimeen, koska yksi ykkönenhän meiltä vielä uupui. Vapaaehtoiseksi ilmoittautuessani en vielä tiennyt muuttavani juuri kyseisenä viikonloppuna, kun kisat olisivat, joten kyseinen viikonloppu meni hieman sekoillessa, kun tiesi kisoissa ollessa että pitäisi muuttaa. Lisäksi ennen kisoja hillitön jännittäminen siitä, että aloittaako Varma juoksunsa juuri kisaviikonloppuna, kun se oli niitä jo aikansa pihtaillut ja itse asiassa pihtailee edelleen.. Tulokset puhunee puolestaan eli AVO1 292,5p KP, TK2 ja sij 1! Tuomarina meillä oli Susanna Berghäll. Oli kyllä ihan mieletön fiilis päättää avoin luokka noihin kisoihin. Varma oli hieno ja eipä siinä paljoa jäänyt seliteltävää <3

Iva on saanut tässä rauhassa olla ja kehittyä. Alkuvuodesta olin heittänyt puolitosissani, että lokakuussa meidät nähtäisin agilityn russelimestaruuksissa lokakuussa, mutta se haave kaatui sitten ihan vaan treenin vähyyteen. Jäihän se kaivelemaan, ettei me sinne vielä ylletty, mutta järkevämpää on tehdä kunnon pohjat ja esteosaaminen hyväksi, ennen kuin lähdetään niitä kisoihin testaamaan. Ollaan käyty möllikisoissa, mutta viralliset jää odottamaan ensi vuoteen. Möllitilanteessa vielä ainakin A-esteen kontakti on vielä säpäleinä ja puomillakin on epävarmuutta. Iva myös ponnistaa kisoissa paaaaaljon korkeammalle ja kauempaa kuin treeneissä, mutta uskoisin sen olevan tapakysymys eikä niinkään pois opetettavissa. Ehkäpä ajan myötä sekin piirre hälvenee, kun tajuaa että pääsee kovempaa eteenpäin hypätessään oikein, kun se kerta myös sen oikean tavan halutessaan hallitsee.

Perustreeniä toukokuulta.. Ollaan sentään tuosta edetty !


Näyttelyihin eksyttiin vaan ihan lähelle. Kouvola kr:stä NUO ERI1 SA ja Heinola kr:stä NUO EH. Muutoin en ole saanut aikaisiksi. Kävi Iva myös kokeilemassa kasvattajan matkassa Viron maita, mutta sieltä ei tullut muuta kuin kehotus harjoitella lisää ja kokemusta. Neitiä oli kuulemma kiinnostanut lähinnä se, mitä maasta löytyy, niin ei ollut ihan parhaita puoliaan esitellyt. Tokoa ja rallytokoa ollaan tehty niin porukassa kuin itsekseen ja eteenpäin mennään. Iso ongelma on keskittymisen herkkä herpaantuminen muiden läsnäollessa. Iva rakastaa isolla R-kirjaimella ihan kaikkia maailmassa ja sille on äärimmäisen raskas harjoitus, jossa pitää keskittyä tekemiseen, kun paikalla on paljon ystäviä. Pari paikalla makuuta ollaan tehty porukassa ja se on kuulkaa vaikeeta. Kehitystä tapahtuu silläkin saralla..

Ja syykin sille, miksi yritän taas kerran aktivoitua, löytyy.. Se on pieni ja suloinen. Neljä tassua ja häntä. Tulevaisuudessa pystyt korvat ja nostaa jalkaakin, jollei isosiskonsa ihan tosi pahasti pistä kampoihin... Lyhytkarvainen, brindle-väritykseltään. Kotiutuu 30.12., jonka jälkeen hän ehkä esittäytyy !

maanantai 5. kesäkuuta 2017

Oispa kiva katkeroitua

Tämän vuoden piti olla se meidän vuosi. Vitsillä oli heitetty pk-uran alussa, että vuonna 2017 me ollaan pk-sm:ssä kisaamassa. Meidän piti olla agilityn sm:ssä kisaamassa. Meidän vuosi...

Syksyllä aloitetut laukaussiedätystreenit alkoi lupaavasti, koko ajan edettiin ja koirasta tuli rennompi paukut kuullessaan. Ajatus oli, että keväällä kenttien sulaessa on hyvä jatkaa operaation parissa ja kesällä sitten päästäisiin testaamaan laukausten sietoa kilpailutilanteessa.

Syksyllä aloitettiin myös uudenlainen lähestymistapa agilityyn. Koiralle sopivan ohjaustyylin hakeminen, jossa koiralle rakennetaan ohjauksilla ponnistuspaikat, jolloin koiralle ei jää muuta tehtävää kuin seurata ohjausta. Sillä se ei oikein niitä ponnistuspaikkoja koskaan oppinut itse hakemaan, jolloin rimat lenteli ihan miten sattuu etenkin kun rimojen ylhäällä pidosta ei oltu koiran ollessa nuori, niin pidetty tarpeeksi huolta. Treenit näytti jo hyvältä, keväällä sitten kisaamaan urakalla ja testaamaan, miltä näyttää.

Kunnes koitti 25.2.2017. Herään koiran ulosteen hajuun ja siihen, kun Varma vetää etupäällään itseään kohti mattoa lattiaa myöten. Takapää ei pitänyt alla ja kun pääsin Varman viereen, käänsin sen kyljelleen, jolloin se kramppasi siinä. En tiedä kauan, mutta aika tuntui pitkältä ja tuskaiselta. Kohtauksen jälkeen Varma hetken läähätteli, mutta oli sen jälkeen täysin oma itsensä. Vein sen silti käymään eläinlääkärin vastaanotolla, jossa todettiin ettei ole järkeä alkaa viikonloppuna mitään tutkimuksia tekemään, kun oireet on selvät. Epilepsia.

Päätin, etten anna yhden kohtauksen vaikuttaa meidän elämään, koska välttämättä kohtauksia ei tulisi lisää ja tämä jäisi Varman elämän ainoaksi, ensimmäiseksi ja viimeiseksi kohtaukseksi. Käytin Varman kuitenkin oman mielenrauhan saamiseksi verikokeissa ja muutenkin eläinlääkärin tarkastettavana. Toteamus oli sama kuin päivystävällä eläinlääkärillä, oireiden mukaan epilepsia olisi järkevin selitys kohtaukselle. Verikokeissa ei löytynyt muuta poikkeavaa kuin hieman koholla oleva kilpirauhasarvo. Siitä kuitenkaan eläinlääkäri ei ollut huolissaan ja totesikin, että voidaan elellä rauhassa, että otetaan kuitenkin myöhemmin kontrolliveret esim. kesällä.

Pahin pelkoni kävi toteen. 13.4.2017 Varma sai kohtauksen numero kaksi, joka on nyt tähän mennessä se viimeisin kohtaus. Edellisenä päivänä oltiin treenailtu agilitya ja tokoa, jolloin ylläripylläri, belgin kierrokset olivat katossa. Varma oli sängyn alla, kuten usein muulloinkin, mutta yhtäkkiä se alkoi kopistella lattiaa ja sänkyä vuoronperään. Arvasihan sen heti, että mikä oli meneillään. Samalla hetkellä tein päätöksen lopettaa kaikki lajit, jotka turhaan nostaa kierroksia. Pk-lajeja oltaisiin muuten voitu tehdä, mutta laukauksiin siedätyksen unohdin saman tien. Agilityn unohdin myös saman tien, koska se nostaa kierroksia ihan urakalla joka kerta. Jäljelle jäikin sitten toko ja fh-jälki, koska peltojäljellä ei tarvitse huolehtia laukauksista.

Ja kyllä vaan, minua motivoi harrastaa lajeja, joissa on edes teoreettinen mahdollisuus päästä kilpailemaan. Omaksi iloksi ollaan etsitty esineitä, mutta hakumetsään en ole itseäni saanut raahattua, vaikka mieli on tehnyt. Mulla on hieman katkera olo tästä vuodesta tai siitä, ettei se mennyt kuin olin suunnitellut. Enkä halua mennä parkumaan omaa surkeuttani ja itsesääliäni hakumetsään. Olen kateellinen niille, joilla on pk-koira, jonka kanssa voi harrastaa kilpailuihin tähdäten. Minulla oli, mutta ei ole enää.

Rakastan Varman kanssa tekemistä. Se on tällä hetkellä koira parhaassa iässä, nuoruuden hössötys on jäänyt pois treenikentällä, se keskittyy ja on täysillä mukana tekemisessään. Se yrittää viimeiseen asti ja jollei se ymmärrä, se yrittää jotain muuta. Välillä se on ihan puupää, kun sille yrittää opettaa uusia juttuja, mutta kyllä se yrittää. Ja sitten kun se hoksaa, se loistaa. Siitä loistaa into ja halu tehdä töitä mulle, olla hieno. Varma täyttää loistavasti paikkansa palveluskoirana, parempaa on vaikea toivoa.

Vaikka tämä koko teksti on pelkkää itsesäälissä rypemistä ja ahdistuksen purkua, niin olen oppinut paljon. Olen oppinut nauttimaan jokaisesta treenikerrasta, vaikka ne ei olisivatkaan ne täydellisesti onnistuneet treenit. Olen oppinut nauttimaan uuden opettamisesta entisestään. Olen oppinut suunnittelemaan laadukkaampia treenejä kaikille koirilleni, niin lajissa kuin lajissa. Tehdään täysillä nyt, kun se on vielä mahdollista.

"Vielä kun mahdollista..." Ajatus, joka on Varman kanssa ollut useampaan otteeseen. Halusin itsekkäistä syistä kokeeseen, kun siihen avautui äkkilähtönä paikka. Pari päivää ennen koetta sain tietää kokeessa olevan tilaa ja pian löysinkin itseni kyselemästä siiihen paikkaa. Koska halusin mennä nauttimaan tämän pienen paimeneni kanssa yhdessä tekemisestä, testaamaan osaamistamme, näyttämään mitä osaamme. Hymyssä suin, koska "tulin voittamaan enkä anna minkään seistä tiellä", niinkuin Cheekin biisi raikasi ajomatkalla koepaikalle. Ei me luovuteta. Painetaan niin pitkään yhdessä duunia kuin mahdollista rajoitteiden sallimissa rajoissa ja fiilistellään.

Enkä ole ikinä ollut noin hyvillä mielin kokeessa. Hymyilin, olin Varman kanssa omassa kuplassa. Varma teki elämänsä parhaan koeseuruun, mihin varmasti vaikutti myös mun fiilis. Mulla oli kivaa ja kuten koepaikalla heitinkin, niin nyt Varma voi kuolla tyytyväisenä tähän kokeeseen. Varmahan ei mistään kokeesta ymmärrä, mutta niin... Minä olen iloinen, että mentiin sinne. Muisto tuosta kokeesta on ihan mielettömän hyvä, nostaa hymyn huulille joka kerta. Ei jää hampaan koloon mitään, jos jotain nyt sattuukin. Nyt voidaan mennä päivä kerrallaan nauttia ja fiilistellä yhteisestä ajasta, josta ei tiedä, onko sitä vähän vai paljon.


Olen todella kiitollinen siitä, että olen saanut opettajakseni pk-uralle tuollaisen koiran kuin Varma. Ja agilityyn nopean koiran ohjaukseen. Ja tokossa etenemiseen. Kohtalon Iva jatkaa agilityssa mun treenikoirana ja huomaan jo nyt, kuinka paljon olen itse kehittynyt. Kiitos Varman. Tokossa Varma jatkaa niin kauan kuin voi ja pk-puolelle tulee laumaan vahvistus tulevaisuudessa. En osaa sanoa, että milloin, mutta tulossa on. Hyviä juttuja odottaa mielellään. Nyt me fiilistellään elämää tällä laumalla ja näillä olosuhteilla, mitä nyt on. Ja se riittää. Kaikella on tarkoituksensa etc ja muita kivoja kliseitä tähän loppuun. Saatte kuvitella niitä itse. Suorittakaa.

keskiviikko 21. joulukuuta 2016

Pakko päästä kirjoittamaan

Vuosi sitten näihin samoihin aikoihin tiedostin vahvasti sen, että enää pari viikkoa armon aikaa. Armon aikaa sille, että saisin hyvästellä yhden hyvin isoksi osaksi elämääni muodostuneen osasen elämästäni ja toivottaa parempaa elämää jonkun muun luona, jonkun joka pystyisi paremmin vastaamaan tämän pienen osasen erityistarpeisiin. Miettien, että olenko tehnyt ihan todella järkevän ratkaisun, voisiko ratkaisuni vielä peruuttaa. Voisinko katua tätä päätöstä myöhemmin, tekisinkö elämäni virheen?

Kun vuosi on kulunut, voin rehellisesti todeta, ettei kaduta yhtään. Vimmasta luopuminen oli tähän hetkisistä elämäni ratkaisuista yksi suurimpia ja raskaimpia. Mutta silti vuosi takaperin mietitytti monet kysymykset: Mitä mahtavat muut ajatella, kun luovun koirasta? Pitävätkö he epäonnistuneena? Koenko itseni epäonnistuneeksi, miksi en pystynyt tarjoamaan tuolle pienelle pelkäävälle raasulle parempaa? Voinko hyväksyä sen, että joku muu mahdollisesti voisi? Helpottuisiko elämäni Vimman lähdön jälkeen? Saisinko olla huojentunut, jos helpottuisi? Voinko ottaa toista koiraa, kuinka pian, etteivät ihmiset luule minun vaihtavan koiria kuin sukkia?

Välillä Vimma tulee mieleeni. Etenkin kun huomaa Vimman sisarusten kuvia jostain tai lukee niiden kuulumisia. Tulee mietittyä, että mitäpä JOS Vimma olisikin vielä minulla niin millaista elämä mahtaisi olla. Mutta se ajatus tulee ja menee, sillä muistan edelleen sen stressin, ne itketyt tunnit Vimman takia, ne hetket kun pentu romahtaa eikä pysty toimia, koska sitä vaan pelottaa niin paljon kun ympärillä on paljon väkeä. Siitä piti tulla mun tuleva harrastuskoira, siitä piti tulla mun toinen varjo Varman rinnalle. Mutta kun pentu pelkäsi niin paljon omaa varjoansakin, niin miten se olisi pystynyt seurata minua etenkin kun minun huomio jakautui jo valmiiksi kahdelle koiralle, jotka olivat jo talossa. Sen on nyt parempi, Vimma saa olla ainoana koirana laumassa, se saa täyden huomion ja tuen joka hetki. Vimman kuntoutuminen sosiaalisemmaksi ja elämää kestävämmäksi koiraksi on paljon todennäköisempää huomion keskipisteenä kuin yhtenä laumassa, jossa se omilla erityistarpeillaan aiheutti myös muille laumassa olijoille ahdistusta. Niin koirille kuin ihmisillekin. Näin on parempi.

--------------------------------------------------

11.7.2016, Iva, Cici & Varma

Miksikö kirjoittelen tänään? Rehellisesti ihan vaan siksi, että minun pitäisi siivota ja tehdä viimeisiä koulutehtäviä tälle vuodelle ja yritin keksiä jotain, millä vältellä moisia velvollisuuksia. Netflixiä en enää jaksa katsoa ja uusi pleikkaripeli ei etene, vaikka laitoin tason helpoimmalle. Palaa käpy. Koiratkin ovat jo saaneet iltaruuan ja ne ovat käpertyneet omiin koloihinsa yöpuulle, joten niidenkään kanssa ei voi enää touhuta. Ja suurimpana innoittajana on tällä hetkellä kuuntelussa oleva Cheekin elämästä kertova äänikirja, joka muistutti siitä, että on ihan kivaa raapustella ajatuksiaan johonkin. Pitkään tämä ciicca.blogspot on toiminut mun koiratreenipäivyrinä, johon olen raapustellut, mitä mieleen on juolahtanut koirien tiimoilta. Nyt tuli hirmuinen kaipuu takaisin kirjoittamisen pariin. En lupaile yhtään, että tätä kestäisi yhtä kirjoitusta enempää, mutta heittäkää kommenttia, jos olette kaivanneet minun raapustelujani edes pikkiriikkisen tässä vuoden aikana, mitä ollaan elelty hiljaiseloa.

Vuodessa on tapahtunut taas paljon. Tuloksellisesti ei juuri mitään, Varma nousi kolmosiin heti tammikuussa, vaikka tarkoituksena oli lähinnä mennä tarkistamaan tasoa. Ja sen jälkeen agility on tuntunut takkuavan oikein urakalla, kolmosissa meillä ei ole vielä mitään jakoa, joten nyt ollaan vaan treenailtu. Heinäkuussa käytiin yhdessä hakukokeessa toteamassa, että Varma on laukausaltis eli tottiksien jälkeen saatiin lämmintä kättä. Ja minulta vuolaita kyyneliä ja toivottomuutta, tässäkö tämä nyt oli. Meidän pk-ura tyssäisi laukauksiin, vaikka olin jo salaa mielessäni haaveillut vuoden 2017 sm-kisoista. Ja uudesta aluevaltauksesta jäljen puolella. Motivaatio koko lajia kohtaan romahti pariksi kuukaudeksi täysin nollaan ja ajattelin jo luovuttavani.

Ei me olla kyllä mitään luovutettu oikeasti. Tai useasti on käynyt mielessä, että Varman kanssa lopettaisi agilityn, kun rimat senkun sinkoilee, en osaa ohjata tuota koiraa neljän yhteisen agilityvuoden jälkeenkään. Lopetettaisiin pk-lajit, koska laukauksiin siedättäminen on pitkä prosessi eikä silti ole varmuutta, että Varma olisi koekuntoinen koskaan. Luovutettaisiin tokon valioitumishaaveet, koska Varma kiihtyy helposti, keskittyminen katoaa ja se suorittaa kentällä ihan mitä sattuu ja millä tahansa laadulla. Treenaillaan kaikkea vaan omaksi huviksi ja luovutetaan tavoitteellisuuden suhteen, onhan tuo saavuttanut jo neljässä vuodessa enemmän kuin monet koirista koskaan.

Onneksi on tukijoukot. On koira-akat, jotka päivystää messengerin päässä ja vastailee typerimpiinkin pohdintoihin yhtä järkevästi kuin itse. On treenikaverit, jotka tsemppaa ja kannustaa sekä tarvittaessa aukoo päätä, jos sekoilee tarpeeksi. On agilitykoutsi, joka näkee meidän vahvuudet ja heikkoudet ja tukee omien vahvuuksien löytämisessä ja käyttämisessä. Tärkeimpänä on setämies ("poikkis"), joka kuuntelee ja palauttaa maanpinnalle, kun alan käydä ylikierroksilla ylianalysointieni kanssa. Pohtii mun kanssa ja rohkaisee mua jatkamaan.

11.7.2016: 4-vuotias Varma


26.7.2016: 9-vuotias Cici

Kyllä mä oon oppinu paljon asioita tässä vuosien varrella. Ja tiedän nyt Vimmankin kohdalla tehneeni kaikkeni, sen kaiken, mitä sillä hetkellä osasin ja tiesin. Vimma tulee mun ajatuksiin aina epävarmoina hetkinä, kun en luota itseeni koiran ohjaajana, omistajana, kouluttajana. Se on ruumiillistuma mun epäonnistumisista ja se kalvaa mun mieltä edelleen. Vaikka tiedostan, että osaan ja pystyn ja kykenen mihin vaan, jos itse haluan. Ainut, mikä mua rajoittaa on mun mieli.

Menipäs tähän väliin syvälliseksi, mutta tosiaan, huhtikuussa laumaan liittyi "ei-enää-ikinä-minulle-russelia"-Iva eli virallisemmin jackrussellinterrieri Mustantuiskun Diiva Daami, joka on sijoituksessa Tarjalta. Hän on kuin unelma, jota en tiennyt minulla koskaan olleenkaan. Iva on russeli, jollaisen kuvittelin saavani jo Ciciä ottaessa, mutta Cici päättikin olla todellinen persoona ja muistuttaa vuosi vuodelta enemmän kissaa kuin koiraa. Iva on tällä hetkellä teknisesti taitavampi agilityssa kuin Varma, Iva on hyvin innokas tekemään ihan kaikkea, ihan milloin vaan, ihan missä vaan, ihan kenen kanssa vaan ja ihan täysillä. Iva on sellainen koira, jollainen jokaisen koiria rakastavan pitäisi saada itselleen edes kerran elämässään. Iva on mahtava ja odotan mielenkiinnolla, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Joskus nopeasti tehdyt päätökset voivat olla niitä parhaimpia.


Se on Iva se !


23.10.2016 Lahti EPN tuomarina Matti Luoso, Mustantuiskun Diiva Daami VSP-pentu!

Ja jotta tämä postaus ei menisi yhtään pidemmäksi ja sekavammaksi, niin päätän sen tähän. Lauman maantieteellinen sijainti nykyään on Heinolassa. Seura, jossa pääasiallisesti vaikutetaan on Heinolan Palvelus- ja seurakoira ry. Lisäksi ollaan jäseninä Lahden Käyttökoirissa. Muutettiin elokuussa, kun vaihdoin taas vaihteeksi koulua. Tällä kertaa ajattelin käydä kouluni loppuun ja valmistua lähihoitajaksi keväällä 2018. Tosin pidätän oikeudet muutoksiin, sillä mistä sitä tietää mihin elämä vie. Enpä olisi uskonut koskaan asuvani Heinolassa vuonna 2016 onnellisempana kuin koskaan kahden jackrussellinterrierin ja yhden tervuerenin kanssa käyden hoitsukoulua Lahdessa. En todellakaan, mutta täällä sitä ollaan eikä haittaa yhtään!

perjantai 1. tammikuuta 2016

Tavoitteita ja niiden täyttymisiä

Ei ole ollut juuri intoa kirjoitella blogiin, koska elämässä on myllertänyt ihan riittämiin, ettei mitään järkevää tekstiä ole pystynyt tuottamaan. Mutta aloitellaan uusi vuosi taas helpolla ja ynnäillään kuluvaa vuotta yhteen ja tuumaillaan seuraavaa!

Tavoitteita vuodelle 2015 ja niiden toteutumat..

Cici:
  • Rallytokossa kisaamaan
  • Doboilua
  • Mahdollisimman terveenä pysyminen

Cicin tavoitteiden osalta voisin sanoa, että kyllä me rallytokoa tehtiin, mutta omaksi iloksi, sillä kesällä neiti veti niin pahasti jumiin ja kipuili selkäänsä, että päädyttiin ylläpitämään sillä pitkävaikutteista kipulääkitystä. Arvon russellsson on siis doupattu eikä asiaa kisakentille ole, mutta omaksi iloksi ollaan touhuiltu kaiken näköistä pientä. Käytiin mätsäreissä veteraaniluokassa pyörähtelemässä ja neiti on päässyt syömään pellolta belgien jättämiä treeninameja, mikäs sen parempaa! Doboilun suhteen oltiin alkuvuonna aktiivisempia kuin loppuvuodesta, mutta se taisikin olla ainut, mikä toteutui tavoitteista.




Varma:
  • Seuraaminen ja nouto kuntoon
Seuraaminen toimii nykyään treeneissä, koetilanteessa se vielä hajoaa.. Nouto on niin hyvä kuin se vain voi eli pientä mälväystä esiintyy, mutta täyttänee nykyisin kriteerini. Paranee luultavasti varmuuden myötä, sillä Varman ollessa itsevarma se osaa ja toimii tosi hyvin, mutta jos se kokee pientäkään epävarmuutta niin mälväystä on enempi. Tunnetilaa, tunnetilaa..

  • Tokon treenaamista syksyn kokeita (ja uusia sääntöjä) silmällä pitäen
Tokossa päästiin kisailemaan kahdesti avoimeen luokkaan! Molemmilla kerroilla AVO2-tulos ja molemmilla kerroilla myös tapahtui liikkeissä jotain ihan käsittämätöntä, lähinnä varmojen liikkeiden mennessä pieleen ja täten turhien nollien nappailu. Mutta kisarutiinia vaan paremmaksi, niin kyllä se siitä!

  • Agilityssa kolmoseen! (ennen sitä opettelen ohjaamaan rauhallisesti ja tarkasti, keskityn tekemiseen)
Agilityn osalta loppui motivaatio toukokuussa lähes seinään ja elokuussa ilmoitinkin, että luovun ryhmäpaikoista ja siirryn optiotreenaajaksi. Saatiin silti kasaan kaksi LUVAa kakkosista ja hetkittäin jo ihan hyvin palettia kasaan. Mutta mielenkiinto oli suunnattuna ihan muualle kuin agilityyn, niin en näe pahana, vaikkei kolmosiin vielä noustukaan.

  • Hakua treenaten syksyn kokeita silmällä pitäen (jäiks, sanoinko mä sen ääneen?)
Kannatti sanoa ääneen haun osalta tavoitteet, sillä niitä kohti mentiinkin sitten isolla volyymilla. Alkuun tavoitteena oli oman seuran kokeet marraskuun alussa, mutta kuinka ollakaan luonto astui peliin ja juoksut osuivat juuri marraskuun alkuun, jolloin meillä oli paikka myös Nurmijärven kokeeseen. Kuitenkin 29.11. järjestettiin Nurmijärvellä hakukoe, johon me päästiin toiselta varasijalta! Koe meni paremmin kuin osasin toivoakaan, joten Varman tittelirivistö kasvoi koularilla HK1, joka saatiin pistein 282 eli ykköstuloksella. Henkilöetsinnästä saatiin 170 pistettä, esineistä 26 pistettä ja tottiksista 86 pistettä. Kauneusvirheitä mahtui ja paljon matkaan, mutta kannatti tähdätä tähän koko vuoden!

  • Käydään näyttelyissä (Huom, monikossa!)
Hetken aikaa piti pohtia, että käytiinkö me muka Varman kanssa näyttelyissäkin, mutta tosiaan käytiinhän me! Lahti KV:ssa maaliskuussa saatiin Putkosen Juhalta AVO ERI1 SA, mutta PN-sijoille ei ollut suuressa määrässä tervuja enää asiaa. Toukokuun lopussa käytiin Iitin ryhmiksessä, josta Tensonin Heliniltä AVO ERI johtuen nokisuudesta, josta tuomari ei pitänyt. Käytiin siis, mutta ei nyt sen ihmeemmin tuloksin.

  • Doboillaan
Doboiltiin myös alkuvuonna ahkerammin, mutta loppuvuodesta sitten vähäisemmin..



Helga:
  • Agilityssa virallisiin
  • Tokon treenaamista kokeisiin tähdäten
Helgan kanssa suunnitelmat jäi hieman puolitiehen, kun Helga muutti äitini luo, jolloin treenailu ei ollutkaan ihan niin yksinkertaista, koska ajelua olisi tullut hirmuisesti. Kesään asti treenailtiin kuitenkin viikoittain ryhmäpaikalla ja käytiin mölleissä pitkin vuotta. Virallisiin halutessaan pitäisi treenata kepit ensin kuntoon, mutta se jää nyt siskoni eli Helgan omistajan harteille. Samoten tokoilukin meni hieman hankalaksi asumisjärjestelyjen muuttuessa, mutta tokoa treenailtiin myös.




Janniina:
  • KESKITY! Niin treeneissä kuin kisoissakin!
  • Suunnittele ennalta, jotta turha paikallaan jumitus voitaisiin välttää..
  • Henkiseen puoleen keskittyminen niin lajissa kuin lajissa, sillä on merkityksensä!
Olen tehnyt tänä vuonna paljon töitä omien treenieni suhteen, suunnitellut, pähkäillyt, kritisoinut, iloinnut, onnistunut, epäonnistunut ja todennut, että näidenkin jälkeen elämä jatkuu. Pääsääntöisesti olen onnistunut pitämään niin omani kuin koirienikin tunnetilan sellaisena, että kaikilla on kivaa. Tosin olen huomannut myös alitajuntaista arvottamista eri lajien kesken esim. tottiskentällä olen paljon johdonmukaisempi kuin tokokentällä, mikä kuulostaa minustakin hassulta. Tokossa olen myös turhan rennolla fiiliksellä mukana, mikä näkyy myös koirassa sellaisena sunnuntaitouhuiluna. Mutta kaiken kaikkiaan olen mennyt hurjasti tänä vuonna koiranohjaajana eteenpäin, sillä omat linjaukset ja ajatukset ovat selviytyneet selkeämmin. Tavoitteita kohti!



Vimmalle ei luonnollisestikaan olla voitu tammikuussa 2015 vielä tavoitteita asettaa, sillä pieni neiti näki maailmankin vasta 19.2. Vimma on yrittänyt opetella elämään osana laumaa ja samalla tehnyt pohjia niin tokoon, hakuun, jälkeen kuin agilityynkin. Käytiin kahdessa pentynäyttelyssä, joista toisesta päästiin jopa RYP3-sijalle! Virallisiin näyttelykehiinkin mentiin Jyväskylä KV:hen, mutta siellä totaalisen paniikin saanut Vimma sai tuomarilta kehotuksen keräillä itsevarmuutta ja lätkäisi paperiin T:n. Messariin Vimma oli ilmoitettu molemmille päiville, mutta ei mennyt kumpanakaan päivänä kehään, koska tiesin, ettei neidin pää sitä olisi kestänyt. Vimmalle suurin haaste koko vuonna on ollut elämä itsessään ja sen prosessointi. Eikä Vimmalle enää minun osaltani aseteta haasteita eikä tavoitteita tulevaan. Vien Vimman kasvattajalleen ja samalla omistajalleen kuhan täältä pohjoisen reissusta kotiudutaan kohti etelää. Vimma tulee sieltä jatkamaan uuteen kotiinsa, uusien ihmisten kanssa. Ennen kuin teen tähän postaukseen itkuvirren, niin jätän asian tähän. Tiedän toimivani Vimman parhaaksi antamalla sille mahdollisuuden erilaiseen elämään kuin mitä minulla on sille tarjota, vaikka Vimma on ihan mielettömän rakas..




Tästä iloisesta aasinsillan tapaisesta vuoden 2016 tavoitteisiin..

Cici:
  • nykyisen terveydentilan ylläpitäminen
  • mätsäreissä veteraaniluokan valloituksia
Varma:
  • TK2, voittajaluokkaan loppuvuonna
  • HK2, loppuvuodesta HK3 (taas voisin sanoa, että iik, sanoinko tämän ääneen?!)
  • JK1
  • Agilityssa kolmosiin, yhdessä tekemisen fiiliksen saaminen
  • Treeneissä nähdyn osaamisen siirtäminen kisakentille
Janniina:
  • treenaa vain hyvässä mielentilassa
  • kartuta mahdollisimman laajaa osaamista koirien parissa
  • mahdollisimman paljon treeniä poissa omalta mukavuusalueelta, jotta kehittymistä tapahtuu!

tiistai 27. lokakuuta 2015

Blaa blaa blaa blaa

Tän piti olla postaus, jossa kerron miten kokeisiin valmistautuminen etenee. Tän piti kertoa siitä, kuinka hyppynouto on jo useamman kerran onnistunut ensimmäisellä toistolla ja eteenmenossa Varma keulii niin paljon, että hävettää jo valmiiksi. Tän piti kertoa siitä, että vielä ois ainakin yhdet hakutreenit, missä pääsee tekemään viimeistelyä ennen totista koitosta. Niin, tän piti..

Varma aloitti juoksunsa, mikä tarkoittaa kansallisten lajien osalta sitä, ettei kilpailemaan ole asiaa. Se syö tällä hetkellä naista rotan lailla. Olihan se osaltaan odotettavissa, sillä edellinen juoksu alkoi toukokuun lopulla ja sen juoksun alkamisesta on nyt suurin piirtein viisi kuukautta, mikä on Varmalle normaali juoksuväli. Mutta ajattelin, kun se on nyt tehnyt jo todella pitkään tätä juoksua, että se voisi venyä näiden kokeiden yli. Aika huteralla pohjalla oli toiveet, mutta halusin uskoa ja toivoa. Minkäs teet! Sunnuntai-iltana pohdin veriläiskiä lattialla eikä silloin ns. juoksutarkissa jäänyt Varma vielä kiinni, mutta jo maanantaina ei ollut epäselvyyksiä, kenellä ne juoksut ovat alkaneet. Blaah. Ja vielä kerran BLAAAH..



Marraskuun viimeisellä viikolla olisi seuraavan kerran mahdollisuus kilpailla eli tässä jää väliin hakukokeen lisäksi useampi tokokoe, joita olin alustavasti Varmalle pohtinut. Aikaisemmin Varman juoksut ei ole minua näin paljon haitanneet, mutta nyt kun ne ensimmäisen kerran tosissaan vaikuttavat meidän harrastamiseen ja kilpailemiseen niin nyt ärsyttää. Sterkkaus mietityttää ja on vakavassa harkinnassa. Pelkään sterkkauksen kohdalla sitä, että ei-niin-vietikkäästä-Varmasta tulisi laama. Ettei siitä saisi kaivettua nykyistäkään potkua esiin. Lisäksi pelkään koiran lihoamista ja mahdollista virtsankarkailua. En tiedä, onko oma, itsekäs kilpailuviettini tarpeeksi suuri peruste sterkkaukselle.

Uhosin jo, kun tajusin, että kokeisiin ei tämän vuoden puolella ole haun puolelta ole asiaa, että rikotaan koko kaavio. Hyppynouto osiin, hyppytekniikkaa, noutoa ja muita tukevia harjoituksia. Eteenmeno menee myös täysin osiin. Lisäksi aletaan silmäillä kaavioon jo kakkosluokan liikkeitä ja mahdollisesti kolmosluokankin. Seisomistreenien vahvistelua, maahan menoa juoksusta, piilossa paikalla makuuta jne.. Uhosin myös, että ensi keväänä täräytetään sitten perä jälkeen HK1 ja HK2, samalla treenillähän ne tulee menemään! Ja saatoin myös lipsauttaa jotain kolmosestakin, mutta ehkä se jätetään vielä lähinnä huonoksi läpäksi. Mutta tavoitteena talvella olisi saada tottista siihen kuntoon, että kokeisiin mennessä ei tarvitse jännittää minkään liikkeen osalta, että osaako se, sillä se sitten osaa!



Eniten riepoo se, kun olin jo henkisesti valmistautunut lähes koko vuoden loppuvuoden kokeeseen. Ja minä uuvatti en sitten ymmärtänyt ottaa juoksuja huomioon. Treenit tosiaan lupaili hyvää suorittamisen kannalta, jos vain olisin pitänyt oman pääni kasassa. Kaiken kaikkiaan mun luotto koiraan oli hyvä ja sen kanssa touhuaminen on ollut ihan törkeän kivaa ja palkitsevaa. Ymmärrän toki, että onhan meillä aikaa ja koira on nuori ja plaaplaa, mutta kyllä mua saa aidosti ja oikeasti harmittaa. Mutta samaan aikaan vapauttavaa, nyt voidaan rikkoa rauhassa kaavoja osiin ja keskittyä yksittäisten osa-alueiden ongelmiin tähtäillen kevään kokeisiin. Kyllä me vielä näytetään!

Varma rrrrakastaa palloa!

Toiseen belgialaiseen, joka myös mitä todennäköisimmin tekee juoksuja, jos pissailutahdin tihentymisestä jotain voi päätellä.. Vimman kanssa ollaan nyt keskitytty keskittymiseen, kuten aiemmin kirjoittelinkin. Nyt kun olen vaatinut keskittymistä, Vimma on kyennyt tekemään paljon parempaa duunia, paremmassa mielentilassa ilman ääntä. Varsinaisesti mitään liikkeitä ei alkuun tehdä, vaan odotan että Vimma aktivoituu mulle ja saa siitä vahvisteen. Tämän jälkeen tehdään jotain pientä, kuten istumista tai sivulle siirtymisiä, missä pentusen pitää olla keskittynyt ja aktiivinen. Ja todettakoon, että jo nämä muutamat treenit ovat tehneet ihmeitä! Hyvä muistutus itselle, että ihan turha on harppoa eteenpäin isoin askelein, koska perusteisiin pitää käyttää aikaa ja mielentilaa tulee vaalia AINA.

Mielentilan vaalimisesta Vimman irroituksiin.. Joissa myöskään en ole sitä tunnetilaa vaalinut, sillä niissä pikkuneiti tekee jonkin sortin konfliktia. Tosin se on kyllä ihan ohjaajasta johtuvaa, sillä olen vaatinut pieneltä pennulta liian vaativaa irroitusta. Esimerkiksi Vimma kyllä irroittaa, jos leluun on veto, mutta silloin tuottaa myös ääntä eli menee liian vaikeeksi. Pitää tehdä kahden lelun leikkiä, irroituksissa ei turhaa painetta ja vapautus toiselle lelulle. Vielä irroitusongelmaa ei ole, mutta pikku hiljaa semmoinen voisi kehittyä, jollei tähän nyt jo tulisi puututtua. Tässäkin olen ihan suotta harpponut liikaa eteenpäin, sillä ei vielä 8kk pennun tarvitse irroittaa tuommoisessa paineessa. Ehtii se myöhemminkin, kun on saanut varmuutta!


Vimma yrittää kaikkensa palkan eteen, tosin joskus hieman kyseenalaisinkin keinoin...

Tottisten lisäksi ollaan tehty peltojälkeä molempien kanssa. Varman kanssa ollaan otettu jo kulmat mukaan, mitkä menee treeni treeniltä paremmin. Olen vähän lepsu niiden kanssa Varman kohdalla, koska sen tavoitteet ei ole kuitenkaan varsinaisesti pellolla vaan metsäjäljellä. Jollei se ihan jokaista askelta haistele, niin ei se ole niin justiinsa, kuhan nostaa kepit. Pääasiassa ne nousevatkin, mutta vahvistelua ne kaipaavat vielä hurjasti. Varma on meinaan keksinyt, että jäljen ajaminen on tosi kivaa ja ei oo niin justiinsa, mitä sieltä matkalta löytyy! Vimma taas jatkaa suorien tekemistä tämän vuoden loppuun vahvistellen purkki-ilmaisua. Häiriöherkkähän se on jäljellä, sillä ohiajavat autot ja lenkkeilevät ihmiset on pahoja, vaikkeivät ne olisi kovin lähelläkään. Kuitenkin joinain päivinä sitä ei hetkauta mikään, vaan se tekee täysin keskittyneesti nenätyötään. Joka kerta se on innokkaamman oloinen kun näkee, että lähestytään paalua. Ilmeisimmin motivaatio jäljellekin on heräillyt ihan mukavaa tahtia!

Esineruutua ollaan myöskin kokeisiin valmistautuessa tehty. Niin isoa ruutua kuin kaistaleitakin. Pääsääntöisesti esineet nousee ripeään tahtiin, mutta nyt haetaan taas kaistaleilla esinepistoihin suoruutta, jotta Varma olisi paremmin ohjattavissa. Tyyppi lähtee meinaan vähän sinne sun tänne parinkymmenen suoraan juostun metrin jälkeen, jolloin ruudun takaosasta jää tarkastamatonta aluetta sekä myös esineitäkin. Vimma taas on sienestänyt sukkia! Pienelle alueelle olen heitellyt kymmenisen sukkaa, joita Vimma pääsee liinassa etsiskelemään. On hoksannut idean todella hienosti ja nuuskutus alkaa heti, kun tajuaa olevan ruudussa. Sukkien palautus minulle on vielä hieman hakusessa, mutta onneksi on liina, josta ohjaillen muistuu mieleen, että mitä niille pitäisikään tehdä. Mutta palautusvaihe opetetaan sitten myöhemmin ihan erikseen!



Vaikka tästä nyt tuli vähän tämmöinen valivalipostaus, niin on mulla kaikin puolin ihan positiivinen fiilis. Treenit etenee haluamaani suuntaan ja kyllä me ihan tosissaan ehditään kilpailla sielumme kyllyydestä. Talvella ehtii tehdä juttuja, joita maastokautena ei ole hirveästi ehtinyt eli agilitya. Valo paistaa risukasaankin!

Postauksen kuvat: Sara Ehari

sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Lahti EPN 25.10.2015

Pitkä päivä takana! Kymmenen tuntia meni siitä, että auto starttasi pihasta neljän koiratytön ja kolmen koiran voimin kohti Lahtea siihen, että auto palasi samalle paikalle illalla. Autoseurueeseen mahtui yksi ROP-pentu, yksi ROP-kasvattajaryhmän edustaja ja yksi järkyttävän hyvää kehäkokemusta saanut pentu! Huippureissu kaiken kaikkiaan, vaikka nälkäkiukku alkoi vallata mieltä, kun ryhmäkehiä odotellessa aikaa meni kauan omien kehien loppumisesta.. Loistavan (surkeaan) läpän heittoon oli kyllä ihan paras porukka, kiitos matkaseurueelle!

Vimma tosiaan arvatenkin oli se, joka sai lähinnä sitä hyvää kehäkokemusta. Kuten kirjoittelinkin, niin edellisen mätsärin jälkeen tavoitteet ei olleet järin korkealla, kuhan saisi neidin käyttäytymään kehässä jokseenkin asiallisesti ahdistumatta, niin oltaisiin jo ihan mielettömästi plussalla! Todettakoon, että tervuja oli kahdeksan kappaletta tänään esillä, joista ainoastaan yksi (ROP-pentu lopulta) antoi tuomarin kopeloida normaalisti. Nähtiin väistämistä, nähtiin luimistelua, nähtiin handleriin tukeutumista... Toisaalta lohduttavaa Vimman puolesta, ettei olla ainoita, joilla on kopeloinnissa ongelmia, mutta samalla todella lohduttoman oloista, että tosiaan vain yksi kahdeksasta selviytyi ns puhtain paperein. Uroksista yhdelle jaettiin KP ja nartuille ei ollenkaan juurikin käsittelemättömyyden vuoksi..

Nooh, Vimma pääsi kehään luottohandleri Saran kanssa! Ennen kehää testattiin, miten kehään kannattaa kopeloinnin osalta lähteä ja todettiin parhaimmaksi, että Sara menee Vimman viereen kyykkyyn ja siinä tukee koiraa. Toimi ainakin nyt ihan hyvin, tuomari sai kopeloitua, toki Vimma painautui ihan täysin Saran syliin ja näkyi, ettei se nauttinut tilanteesta, mutta kykeni kuitenkin heti kopeloinnin jälkeen syömään namia, liikkumaan ja seisomaan. Seisomisessa Vimma sai tukea siten, että Sara pari kertaa vapautti sen omassa kädessä olevalle namilleen, jonka jälkeen hihkaisin kehän laidalta neitiä uudestaan seisomaan. Tämä toimi myös hyvin, koska se selkeästi rentoutti koiraa!

Pidemmittä puheitta kuviin, tunnelmiin ja arvosteluun.. Vimmalle tämä päivä oli ihan mielettömän hyvä ja saatiin arvokasta kehäkokemusta, joka auttaa tulevaisuudessa.. Tie varmaan kehäkäytökseen on vielä pitkä, mutta nyt suunta näyttäisi olevan oikea!

Tuomari Tarja Löfman, PEK3
"8kk vanha, erinomaisen tyyppinen, feminiininen narttu. Hyvä purenta ja pigmentti. Oikea ilme ja hyvä pään pituus, ryhdikäs kaula. Eturinnan ja rintakehän tulee täyttyä. Liikkuu hyvällä askelpituudella, mutta etuliike on kovin löysä."



Alkuun jo hieman luimistellaan...

...mutta sitten on jo parempi mennä Saran kainaloon!

Vimman edustusposeeraus

Vimman todellinen ilme!


Rakkauslapsi<3

Kehäkuvat: Jonna A. Loput: Sara E.